#21 Reasons

Seuraava kirjoittaja ei esittelyjä kaipaa Mr Primetime, The one and only #21 reasons, Ville-Valtteri Suojanen:

”Näin välierää edeltävänä viikkona on hyvä muistella hieman kulunutta kautta. Kausi on ollut omalla kohdallani erittäin kaksijakoinen. Alkukausi lähti käyntiin osaltani nihkeästi, koska saavuin Turkuun ensimmäistä peliä edeltävänä keskiviikkona. Ennen ensimmäistä peliä ehdin harjoitella huimat kaksi kertaa joukkueen kanssa. Toki olin käynyt joukkueen järjestämillä leireillä talven ja kevään aikana, mutta paljon oli vielä tekemistä, kun ensimmäinen Vaahteraliigan kick-off jo potkaistiin. Syynä myöhäiselle saapumiselleni löytyy opiskeluista, joita suoritan Oulussa. Luokanopettajien koulutuksessa on nimittäin paljon läsnäolopakkoa eikä tunneilta sovi olla liikaa pois. Turkuun saavuttuani asiat kuitenkin lähti rullaamaan omalla painollaan ja sain keskittyä pelaamiseen täysillä. Peli peliltä suoritukseni parani ja heinäkuun lähestyessä olin jo täydessä iskussa. Viime vuotinen polvivamma oli selätetty ja pelaaminen ja treenaaminen maistui paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Sitten alkoi tapahtua.

Kauden kuudennessa pelissä TAFTia vastaan aivan ensimmäisen puoliajan lopussa taklaustilanteessa loukkasin olkapääni. Tunsin heti, että nyt ei ole kaikki kunnossa ja siirryin suoraan pukukopin puolelle. En saanut liikutettua kättäni ollenkaan ja kaikki pienetkin liikkeet sattuivat erittäin paljon. Ehdin jo ajatella, että tässä sitä taas mennään, loppukausi on ohi. Siinä hetkessä en kyennyt ajattelemaan järkevästi ja pelkäsin vain pahinta. Henkistä tuskaani lievensi kuitenkin Sairaala Neon lääkäri Janne Sarimo, jonka arvio vammani laadusta ei ollut pahin mahdollinen. Mitään ei kuitenkaan voi varmaksi sanoa ennen kuin on kuvattu. Oli siis pelattava odotuspeliä. Pääsinkin nopeasti röntgeniin, jossa varmistettiin ettei solisluu ollut murtunut. Onneksi tulos oli negatiivinen ja murtumia ei löytynyt. Tämän jälkeen kävin vielä viikon alkupuolella magneettikuvissa, josta ilmeni AC-nivelen pieni repeämä. Juha Ranne Neossa antoi toipumisarvioksi 2kk ja kontaktin nivel kestäisi kuukauden levon jälkeen. Uutinen oli jokseenkin helpottava, koska pääsisin vielä pelaamaan tällä kaudella.

Käsi hyvässä paketissa pelin jälkeen

Oli siis pienimuotoisen kesäloman aika. Treeneissä autoin valmennusta DB-osastolla. Toisinaan treeneissä oli raastavaa katsoa vierestä, kun muut kehittyivät ja saivat pelata. Treenasin itse kivun sallimissa rajoissa. Asian teki hankalaksi olkapään nopeat liikkeet, jotka tuntuivat kuin puukon iskuilta käteen. Pelitauosta johtuen ehdin käydä siskoni kanssa katsomassa Black Sabbathin, joka kuuluu pelipäivän musiikkivalikoimaani, keikkaa Helsingissä. Ehdin nähdä pelikentän ulkopuolisia kavereita normaalia enemmän, koska peliä edeltävä ilta oli vapaa. Normaalisti valmistaudun peliin tankkaamalla ja katsomalla vanhoja klassikkopelejä NFL:n maailmasta. Tämä rituaali jäi tauon ajaksi ja vietinkin sen kavereiden kanssa, joita kesällä muuten harvemmin ehtii näkemään tiuhan treeni- ja pelitahdin takia. Jos jotain positiivista sivussa olemisesta on kaivettava, niin valitsen tämän. Turhautuminen kuitenkin koki maksiminsa aina pelipäivinä.

Olin ensimmäisen pelin katsomossa ja tunsin oloni oudoksi. Viimeinen peli, jonka olen Turussa katsomosta katsonut, oli luultavasti vuoden 2010 kotipeli Tampere Saintsia vastaan. Olin tuolloin tullut vaihdosta takaisin Suomeen, enkä ollut ehtinyt treenata vielä joukkueen kanssa. Kuusi kesää oli vierähtänyt nopeasti. Tahdoin vain olla jollain tavalla osa joukkuetta. Seuraavassa pelissä Roostersia vastaan olinkin sitten Yläkentän katsomon katolla. Sieltä näkee pelin aivan eri tavalla kuin katsomosta saatika sitten kentän laidalta. Olin radioyhteydessä sivurajalla oleviin valmentajiin. Näin jatkui aina vierasotteluumme Vaasaa vastaan. Tällä välin osallistuin treeneissä jo täysipainoisesti treenaamiseen ja valmistauduin paluuotteluun Porvoota vastaan. Kaikki vaikutti viimein olevan valmista kentälle paluuseen. Kunnes.

Erilainen pelikuva © Kari Toivonen

Päivää ennen peliä töistä kotiin tullessani tunsin oloni huonoksi. Kuumeen mitattuani iski epätoivo. Kauan odottamani comeback saisi odottaa vielä viikon. En lähtenyt Porvooseen ollenkaan mukaan ettei muut sairastuisi. Jouduin siis tyytymään livetilastoihin. Onneksi joukkue pelasi hyvin ja hoiti homman kotiin. Illalla sai vielä jännittää, koska naisten Vaahteraliigan finaali pelattiin myös tuona päivänä. Minulla on erityinen side tuohonkin joukkueeseen, koska valmensin heitä kolme vuotta. Aikaisemmin kesällä olikin erikoinen tilanne, kun valmensin vanhaa joukkuettani vastaan Oulussa pelatussa naisten Vaahteraliigan ottelussa. Olin siis finaalissa Turun puolella ja toivoin sydämeni pohjasta uutta mestaria naisten sarjaan. Näin ei kuitenkaan käynyt vaikka naiset taistelivat hyvin. Roosters oli parempi joukkue ja onnea heille mestaruudesta. Mitali oli kuitenkin Turulle ensimmäinen ja coach Ylikosken sanoin kyllä se jossain kohtaa lämmittää.

Sitten se tapahtui. Peliviikko Seinäjoen Crocodilesia vastaan. Tiesin jo ennen ottelua, että perjantaista tulisi minulle vaikea. Sairastaminen oli vaatinut veronsa enkä ollut viikon treeneissä aivan 100%. Vastailin viikon aikana useaan kertaan, olenko jo pelikunnossa. En uskaltanut vastata mitään viime viikon tapahtumien johdosta. Viikon treenit oli ohi ja edessä oli aina yhtä mukava bussimatka Pohjanmaalle. Harvoin ennen peliä jännittää niin paljon kuin tuolloin. Pelituntuma oli mitä oli ja sairastelun takia omasta jaksamisesta ei ollut tietoa. Peli itsessään oli kuin kauden ensimmäinen peli. Paljon mentaalivirheitä ja flow puuttui kokonaan. Onneksi peli oli vielä runkosarjaa. Ottelu oli tasainen kuten aina Seinäjokea vastaan. Crocodiles teki enemmän isoja pelejä ja vähemmän virheitä kuin me ja näin ollen voitti ottelun. Meidän kannalta tämä tarkoitti yhtä asiaa. Matkaa Helsinkiin viikon päästä.

Playoffs. Näitä pelejä varten treenataan koko pitkä vuosi. Ja sen huomaa treeneissä. Intesiteetti nousee, kun pelataan elämästä ja kuolemasta. Omasta mielestäni tämä on kauden parasta aikaa. Jokaisen treenin merkitys kasvaa, mitä lähemmäs loppua mennään. Vanhoilla peleillä ei ole enää mitään merkitystä, sillä kaikki aloittavat samalla recordilla, 0-0. Voita molemmat pelit ja kukaan ei muista mitä kauden kohtaamisissa on tapahtunut. Tänä vuonna on eri lähtökohdat välierään kuin kahtena edellisellä kaudella, kun olemme saaneet pelata Suomen parhaiden jenkkifutisfanien edessä Turussa. Nyt edessä on vieraspeli Helsingissä arkkivihollista, Roostersia, vastaan. Pelistä ei tule helppo. Jos joku ei tiedä, Roosters on voittanut neljä kertaa peräkkäin Vaahteramaljan. Me tietysti teemme kaikkemme estääksemme viidennen peräkkäisen mestruuden. Edes Rooman valtakunta ei ollut ikuinen.

Tarvitsemme kuitenkin kaiken mahdollisen tuen kannattajiltamme ja toivonkin Teidän matkustavan sankoin joukoin sunnuntaina Brahenkentälle 15.30. Laittakaa mustaa päälle ja etsikää katsomosta Ysirivin pojat ja olkaa äänekkäitä! Helsinkiläisten tulee kuulla ja nähdä turkulaista kannatuskulttuuria! Get ready for Prime Time! #21reason

Ysirivin tunnistaa hienoista hatuista. © FSC Media

 

Ville-Valtteri Suojanen