Ilyalla on ollut jälleen aikaa kirjoittaa fiiliksiä kuntoutumisesta ja urheilusta yleisemminkin. Olkaa hyvät:
”Nyt on kulunut 42 päivää leikkauksesta ja 50 päivää tapaturmasta… Kun muistelen sitä aikaa, oli se todella raskasta.. masennusta, kipua, kuntoutusta – nämä ovat tavallisia vammoihin kuuluvia rutiiniasioita. Tämä on ollut ensimmäinen iso loukkaantumiseni amerikkalaisen jalkapallon peliurani aikana. Nämä päivät sairaslomalla ovat antaneet minulle mahdollisuuden miettiä kaikennäköisiä asioita rauhassa ja muistella vanhoja.
Eilen, 8.8.2016 kävin edustuksen treeneissä ja näin Sipan, Sillgrenin Pasin. Sipan kanssa muisteltiin, kun hän oli valmentamassa minua vuosina 2000-2002. Se oli hauskaa aikaa, koska olin 15 v enkä ymmärtänyt suomea enkä englantia. Oli hassua osallistua treeneihin kun kaikki puhuivat jotakin enkä minä ymmärtänyt sanaakaan. Sipa muisteli naureskelleen, että hänen piti selittää minulle jotakin ja hän ei ollut varma, ymmärsinkö oikein. Voin sanoa etten ymmärtänyt sanakaan mitä Sipa tuolloin selitti minulle, mutta hyvin pärjäsin junnuissa ja Vaahteraliigassa koska halusin.
Ensimmäinen kauteni Vaahteraliigassa oli v.2001. Minähän aloitin jefun salaa vanhemmiltani. Äiti ei hyväksynyt, että lähtisin harrastamaan amerikkalaista jalkapalloa,koska hänen mielestään se oli outo ja vaarallinen laji. Oli todella vaikeata samaan aikaan osallistua harjoituksiin ja salata se vanhemmiltani. Isälle se varmaan olisi sopinut, mutta minun äitini, venäläinen ja todella temperamenttinen ihminen, päätti suurimmilta osin minun asioistani kun olin alaikäinen. Muistan kun olin jakamassa Turkulainen-lehtiä, että saisin maksettua joukkueen kausimaksuja. Onneksi markka-aikana ne eivät vielä olleet kovin kalliita. Kun äitini sai tietää, että harrastan amerikkalaista jalkapalloa hänen tahtoaan vastaan, oli hän todella kiukkuinen. Myöhemmin hän kuitenkin kannusti minua jokaiseen otteluun, tarkkaili ruokavaliotani ja pesi varusteeni ja harjoitusvaatteeni jokaisen treenin jälkeen pyytämättä. Hän oli todella ylpeä että pelasin Trojansissa ja että olen ylipäätään urheilija. Lehtien jakamisella tienatuilla rahoilla olen myös ostanut ensimmäiset jefu-kenkäni kirpparilta v 2001. Ne oli todella huonot, mutta minä rakastin niitä paljon. Nämä kengät olivat päälläni myös silloin kun Trojans voitti vaahteramaljan v 2003. Harmi kun en löydä niitä enää mistään. Olisin halunnut laittaa ne johonkin kaappiin, jotta minun jälkikasvuni tulevaisuudessa näkisi miten asioita tehtiin ja minkälaista vaivaa nähtiin.
Vuonna 2004 tutustuin Seikko Vennelään ja Iisakki Ullakonojaan. Samat ”pojat” ovat edelleen joukkuekavereitani… Niitä tarinoita viime vuosikymmeneltä löytyy todella paljon ja niistä riittäisi keskusteltavaa ja naureskeltavaa pitkäksi aikaan. Sitä aikaa on ikävä.. totisesti.
Tällä hetkellä kuntoutustreenit on kulkeneet hyvin. Viikossa käyn kolme kertaa SSL:ssa ja kolme kertaa Mentor Turku salilla omatoimisesti. Talossani on myös uima-allas, jossa tulee käytyä tekemässä vesikuntoutusharjoituksia 1-2 kertaa viikossa. Olo on tällä hetkellä kuin treenimäärä olisi suurempi kuin koskaan. Unikin tulee paremmin kun kroppa kuluttaa paljon. Leikattu jalka voi itse asiassa todella hyvin, ainoa ongelmana on saman jalan takareisi, josta siirre jänne oli otettu pois uutta ACL:ää varten. Myös reipas kävely on vielä kyseenalaista, samoin mäkeä alas kävely. Silloin tuntuu että jalka ei ole vielä kunnossa.
Entäs Trojans? Hävittiin 1,5 viikkoa sitten Vaasassa mikä oli hyvin outoa. Peli oli todella tiukka, ihan kuin elokuvissa. Runkosarjassa meillä on vielä kaksi peliä ja sitten pudotuspelit. Haaveet pudotuspelien kotiedusta meidän pitää jo unohtaa, koska hävisimme Vaasassa. Eilen 8.8.2016 edustustreeneissä meininki oli todella hyvä, ilmeisesti vapaaviikko teki hyvää. Jos pudotuspelit on Seinäjoella, olisi kiva nähdä Trojans-faneja siellä. Me tarvitsemme teitä siellä, enemmän kuin koskaan..
sivurajalla 